Lapakiston luonnonsuojelualue Lahdessa on varmasti monelle hämäläiselle (kuten allekirjoittaneelle) varsin tuttu paikka, mutta se jaksaa silti aina tarjota jotain uutta ja on mainio päiväretkikohde. Ollaan sillä tavalla onnekkaita, että täältä meidän kotipaikkakunnalta löytyy paljonkin kaunista luontoa, joista Lapakiston luonnonsuojelu- ja retkeilyalue on hyvä esimerkki.
Lapakiston reitistöä riittää yhteensä yli 20 kilometriä ja aluetta voi lähestyä muutamastakin eri suunnasta. Luonnonsuojelualueelle pääsee muun muassa urheilukeskus Pajulahdesta sekä Lahden Ahtialan kautta, mutta koska meidän viimeisin vierailu Lapakistoon suuntautui Kalliojärven laavulle, oli lähtöpaikkana pieni parkkipaikka Kukkasjärventien varressa. Parkkipaikalle löytää kääntymällä Villähteentieltä Tuhkamäentielle kohti Villähteen Kukkasen uimarantaa ja siitä ohi eteenpäin. Kun eteen tulee pienehkö puusilta ja jyrkkä ylämäki, parkkipaikka löytyy niiden takaa. GoogleMapsiin kun kirjoittaa Kukkasjärventie 250, Lahti, niin löytää perille! Tiellä on loppuun saakka asuintaloja, joten talvikunnossapitokin lienee kunnossa.
Reitti parkkipaikalta laavulle on selkeästi oranssein maaliläiskin merkattua, polut ovat hyvin tallattuja ja reitillä on myös selkeät opasteet. Matkaa taitetaan parkkipaikalta läpi heinäisten avohakkuualueiden syvemmälle metsään. Metsässä risteilee polkuja enemmänkin, alkutaipaleen risteyskohdasta pääsee kääntymään myös Seelammin laavulle, joka on nätti paikka sekin – pitkospuiden päässä on suolampimainen Seelammi, jonka rannassa on kunnon tulipaikka sekä siisti laavu. Jatkoimme tällä kertaa matkaa kuitenkin suuremman vesistön eli Kalliojärven suuntaan. Sinne vievällä polulla vastaan tulee vapaasti virtaava Kinnankosken metsäpuro, jossa Elvis kävi (yllätys yllätys) hieman pulahtamassa. Metsä oli meidän siellä vieraillessa jälleen täynnä yksityiskohtia, joita jäätiin ihailemaan ja kuvailemaan. Juuri ennen laavulle saapumista reitti kipuaa ylväille kallioille, joilta avautuu kaunis näkymä Kalliojärvelle. Vaikuttava näky, vaikkei se tietenkään mikään Koli ole! Retkikoira Elviskin rauhoittui hienosti poseeraamaan kallioille, joille jäätiin kuuntelemaan korppien laulukonserttia.
Laavulle saavuttaessa tulet olikin jo edellisten kävijöiden jäljiltä valmiina, joten päästiin paistamaan makkarat heti. Elvis suoritti jälleen kerran makkaranpaistovahdin virkaa. Ja niin hyvin vahtikin, että sai maistiaisen. Me oltiin tauon jälkeen hurjia ja päätettiin käppäillä kiertoreittiä pois laavulta täysin ulkomuistista. Ja hienostihan se onnistui – toki ensimmäinen puolikas (eli reitti laavulle) oli sitä reittimerkein merkattua polkua ja toinen puolikas käytännössä melkein kokonaan metsäautotietä. Reitti laavulta metsäautoteitä ja metsiä pitkin takaisin ei ole virallisesti merkattua, mutta jos yhtään osaa suunnistaa löytyvät polut aika helposti. Tällä tavalla reitistä saa rakennettua kivasti rengasreitin. Reitin lopussa, juuri hieman ennen parkkipaikalle saapumista, meitä odotti vielä Kukkasen joki, jossa Elvis kävi taas uimassa – vesikoira on aina vesikoira!
Pituutta meidän päiväretkelle kertyi vajaa 8 kilometriä ja aikaa metsässä kulutettiin nelisen tuntia, evästauko mukaan lukien. Tämähän ei ollut matka eikä mikään kokeneelle patikkakoiralle, vaan autolle päästyä reitille olisi hänen mielestään voinut lähteä vaikka heti uudestaan. Reitti on suhteellisen helppokulkuista, muutamia tiukempia nousuja matkan varrelta löytyy, mutta pääsääntöisesti patikointi ei ole raskasta suorittamista ja maisemistakin ehtii nauttia. Kanssaretkeilijöitä Lapakistossa tulee lähes aina vastaan, varsinkin jos taivaltaa suosituimpia polkuja – alueen suosituimmat polut soveltuvat erinomaisesti lasten ja lemmikkien kanssa retkeilyyn. Alue on varsin suosittu myös maastopyöräilijöiden keskuudessa, joten se kannattaa pitää mielessä, jos koirasi säikkyy pyöräilijöitä.
Täällä kirjoittaa Niina, 33-vuotias luonnonlapsi Lahdesta. Luonnossa liikkuminen on ollut aina osa mun elämää – 12 vuoden partiouran ja erähenkisen perhetaustan kautta metsä tuntuu mulle toiselta kodilta. Retkikaverina minulla on parhaan ihmiskaverin lisäksi vajaa 4-vuotias labradorinnoutajapoika Elvis, joka teki ensimmäisen vaelluksensa jo 5 kuukauden ikäisenä. Meillä on yhteisenä tavoitteena kiertää kaikki Suomen kansallispuistot, mutta välillä on kiva käydä lähikohteissakin. Minulla kansallispuistoja on vyön alla jo 19, Elviksellä tassujen alla 9.
Seuraaviin retkihetkiin,
Niina ja Elvis
