Yhteistyö Saimaa Caravanin kanssa.
Pakkaillessani omaa kassiani, on koirille jo itsestään selvää, että he ovat pääsemässä mukaan ja puheeni “vasta huomisesta” kaikuvat kuuroille korville. Eteisessä odottavat jo koirien tavarat pakattuina ja muistutan itseäni, että seuraavalla kerralla pakkaan ensin omat tavarani, niin tilanne ei eskaloidu yleiseksi kaaokseksi aivan näin nopeasti.
Vanhempi koira on jo kokenut reissukumppani, mutta nuoremman kanssa tämä on ensimmäinen pidempi reissu. Autossa matkustamista olemme treenanneet ennakkoon ja vahvasti vaikuttaisi siltä, että myös nuorempi matkaseura on melko lunki tapaus.
Minne sinä haluaisit?
Suunnittelimme tekevämme kolmen yön reissun ja kiertävämme kiireettömällä aikataululla ja melko lyhyillä siirtymillä lenkki Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon kohteissa. Tällä kertaa reissaisimme retkeilyautolla kokien samalla vapauden aikatauluista ja majoituksista.
Lähtöpäivän aamuna huhtikuun lopulla maa oli valkoisena lumesta ja vaikka takatalven mahdollisuus ei yllätyksenä tullutkaan, kävi mielessä, että mitäköhän tästä oikein tulee. Kevättä ja lämpöä oli eletty jo niin pitkälle, että tuskin kukaan oikeasti enää odotti lumen saapumista. Onneksi lumi alkoi sulaa päivän mittaan. Lisäksi soitto Saimaa Caravanilta rauhoitti mielen ja pääsimme lähtemään matkaan sovitun aikataulun mukaisesti.
Ajelimme iltapäivällä Imatralle hakemaan retkeilyautoa. Kävimme yhdessä omistajien Sirpan ja Pasin kanssa autoon liittyvät tekniset ja sopimukselliset asiat läpi huolellisesti. Lisäksi saimme kehoituksen soittaa matalalla kynnyksellä ihan mistä tahansa autoon liittyvästä asiasta. Oman automme jätimme heidän pihaan reissumme ajaksi.
Sirpa ja Pasi olivat hyvin välittömiä ja heille oli aivan itsestään selvää retkeilyauton vuokrausta aloittaessa, että lemmikit ovat tervetulleita mukaan. Heillä on itsellään 14-vuotias kissaneiti ja on ymmärrettävää, ettei näitä karvaisempia perheenjäseniä jätetä pois reissuista.
Oletko valmis seikkailuun?
Pakattuamme retkeilyauton ja koirat kyytiin, näpyttelin ensimmäisen kohteemme navigaattoriin. Mies pääsi auton rattiin ja jo muutaman kilometrin ajon jälkeen hän pohti ääneen, kuinka hyvä autolla olikin ajella. Koska ilta oli jo pitkällä, ajoimme ensimmäiseksi yöksi vain parinkymmenen minuutin ajomatkan päähän Hiitolanjoelle.
Meillä taisi miehen kanssa vähän molemmilla kutkutella vatsanpohjassa pieni jännitys ja kieltämättä ensimmäinen yö menikin hieman pinnallisilla yöunilla. Koirilla ei sen sijaan ollut mitään ongelmaa, vaan ne ottivat oman paikkansa retkeilyautosta, kuin olisivat asuneet siellä aina.
Seuraavana aamuna edellisen illan kaaos oli kuin pois pyyhkäisty ja nopeasti huomasimme löytävämme meille sujuvimman tavan hoitaa asioita kotia pienemmissä tiloissa. Ehdin jo miettiä etukäteen, kuinka kaksi aikuista ja kaksi koiraa pystyvät toimimaan näppärästi retkeilyauton rajallisissa neliöissä.
Aamun vietimme Hiitolanjoen kauniissa maisemissa ja kävelimme Hiitolanjoen rantaa pitkin kulkevaa luontopolkua, ihastelimme sillalta Lahnastenkoskea, luimme opasteista mm. paikan luonnosta ja historiasta. Hiitolanjoki on ollut padottuna yli sata vuotta, kunnes padot purettiin asteittain vuosien 2022-23 aikana.
Vapaus mennä minne haluat
Pienen aamulenkin jälkeen pohdimme, onko vielä nälkä, tekisimmekö ruokaa itse vai menisimmekö jonnekin syömään. Olin katsellut erilaisia vaihtoehtoja matkan varrelta, mutta lopulta päädyimme kuitenkin tekemään ruuan itse siinä kohtaa, kun nälkä alkaisi olla ajankohtainen. Olin käynyt kaupassa ostamassa ruokaa valmiiksi ja retkeilyauton täydet fasiliteetit aina jääkaapista ja kaasuliedestä astioihin ja ruuantekovälineisiin takasivat mutkattoman hetken ruuanlaitolle koko reissun ajan.
Otimme suunnan kohti Punkaharjua ja siinä matkalla mietin, kuinka tervetullut tällainen reissu ilman aikatauluja ja täydellä vapaudella olikaan – hermosto pääsisi ansaitsemaansa lepotilaan, kun kelloa ei tarvitsisi vilkuilla tämän tästä. Oli elettävänä vain juuri se hetki.
Punkaharjulla ajoimme pitkin maisemareittiä ja pysähdyimme pitämään taukoa paikallisen kesäkioskin parkkipaikalle. Kävelimme koirien kanssa pienen lenkin polkuja pitkin järven rannassa. Koirat nuuskuttelivat uusia hajuja ja me odottelimme kaikessa rauhassa ihastellen samalla ympärillä avautuvaa harjumaisemaa.
Punkaharjulta ajelimme Savonlinnaan ja samalla pohdimme seuraavan yön majoitusta. Katselimme muutamia puskaparkkeja mutta hetken mielijohteesta päädyimme kuitenkin varaamaan tolppapaikan Wanhan aseman majatalon pihapiiristä. Tätä ennen kävimme tutustumassa Olavinlinnan pihapiiriin ja kiertelimme rantateitä kävellen – terassit odottelivat vielä hieman lämpimämpiä ilmoja.
Seuraavana aamuna lähdimme heti aamupalan syötyämme ja koirien kanssa pienen lenkin tehtyämme jatkamaan matkaa kohti Puumalaa. Jos olisi ollut kesä, olisimme käyneet varmasti pyörähtämässä Puumalan keskustassa, mutta tällä kertaa ajelimme keskustan ohi suoraan Norppapolulle.
Pakkasimme reppuihin mukaan ruuat ja kävelimme läheiselle Norppalaavulle tekemään lounasta. Siinä laavulla istuessamme ja hiillosta odotellessamme keskustelimme miehen kanssa, kuinka luontevaa tällainen yksinkertainen elämä onkaan ja kuinka vähällä sitä oikeastaan pärjääkään ollakseen tyytyväinen. Ilo oli myös huomata, kuinka koirat nauttivat reissaamisesta, uusista hajuista ja maisemista. Vanhemman koiran lunkius reissaajana olikin jo tiedossa, mutta se, miten rennosti myös nuorempi koira omaksui tämän matkustusmuodon, oli iloinen asia ja helpottaa myös tulevaisuuden reissujen suunnittelua.
Norppapolku on kokonaisuudessaan 13 km pitkä, mutta se on jaoteltu kolmeen rengasreittiin, jotka voi kiertää myös erikseen. Me kiersimme laavulta lähteneen, neljän kilometrin pituisen Kaivannon kiepin, joka nousi aika ajoin korkeille kallioille ja mutkitteli pitkin rantamaisemia.
Ennen matkan jatkamista otimme pienet päiväunet, koska miksikäs ei. Tuntui, että aloimme päästä hetki hetkeltä kiinni siihen, miksi niin monet ihmiset valitsevat matkustusmuodoksi retkeily- tai asuntoauton – tämän helpommin koti ei voisi mukana kulkea.
Norppapolulta ja Puumalasta matkamme jatkui Ruokolahdelle Huuhanrantaan. Hyvin nopeasti perille päästyämme totesimme, että koko 1,5 kilometrin hiekkaranta oli vain meidän käytössämme. Otimme kaiken ilon irti “omasta yksityisrannastamme”, teimme ruokaa tulipaikalla ja istuimme tovin jos toisenkin rannassa vain tuijotellen kauas järvelle.
Seuraavana päivänä autoa palauttaessamme mietimme, kuinkakohan kauan pitäisi reissun päällä olla, että tällainen matkustusmuoto alkaisi saada negatiivisia vivahteita. Tuntui, että olimme päässeet vasta kaiken kivan alkuun tässä muutaman päivän aikana. Oma mieleni maalaili jo jos ja vaikka minkälaisia reissuja koirien kanssa ympäri Suomea ja tiedän, että tämä ei jää tähän.
